Arjen pienten ja suurten kohtaamisten voima

Vanhustenviikko 2026

Istun ja odotan vuoroani asioimaan palvelupisteellä. Niin odottaa moni muukin. Luen puhelimestani Savon Sanomia ja ilmeisesti useampi henkilö ympärilläni on uppoutuneena oman mobiililaitteensa äärelle. Vierelleni istuutuu vanhempi herra. Hän kysyy minulta rauhallisesti hymähtäen: ”Mitähän ennen olisi tehty vastaavassa tilassa odotettaessa?” Hämmennyn ja havahdun, katson ympärilleni ja sitten häntä silmiin. ”Varmaan juteltu” on ainoa mitä suustani tulee. Sitten yhtäkkiä rentoudun, läsnäolossa toisen ihmisen kanssa on jotakin rauhoittavaa, turvallistakin. 

Pysähdyn ja alan katsella kanssani jonotavia ihmisiä. Kummallista miten yhteyttä toisiin voi tuntea vain olemalla läsnä ja nostamalla katseensa. Tämä havahtuminen tuntui hyvältä ja tarpeelliselta kaiken kiireen keskellä. Haluan kiittää häntä muistutuksesta, miten voimme pienillä arjen teoilla ja kohtaamisilla tuottaa hyvää ja vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, ehkä enemmän kuin arvaammekaan. 

Kiire ja nopeatahtinen elämä vievät ihmistä pois itsestä ja läsnäolon tilasta. Kuitenkin elämän parhaimmissa hetkissä, tiivistyy jotain syvää siitä mitä on olla ihminen. Nämä hetket, usein yhdessä toisten kanssa koetut, ovat usein nopeasti ohi kiitäviä ja ne jäävät huomaamatta, jos mielemme on jatkuvasti kiireinen. Tutkijat puhuvat näistä arjen pienistä kohtaamista ja yhteydentunteesta muodostuvista kipinöistä positiivisena resonanssina. Mm. yhdysvaltalainen professori Barbara Fredrickson sanoo näiden ”Rakkauden mikrohetkien” rakentavan elämään syvää ja todellista voimaa. Rakkauden mikrohetkiä ovat silmiin katsominen, oven avaaminen, jaettu hymy tuntemattoman kanssa, kiireessä vauvalta pudonneen lapasen nostaminen takaisin äidille, rauhallisen tienylityksen lupaaminen hiljentämällä ja nyökkäämällä vanhuksen ylittäessä suojatietä väsyneillä jaloillaan. Näitä ovat myös kiittäminen ja nähdyksi tulemisen kokemuksen tarjoaminen toiselle. Ne eivät vaadi paljoa ja tarjoavat mahdollisuuden muistaa, että erilaisista elämänpoluista ja tarinoista huolimatta, emme ole täällä yksin. 

Itse tunnen kokevani rakkauden mikrohetkiä myös luonnon äärellä, kulkiessani järvenrantaa ja kuunnellessani luonnon ääniä, meloessani tyynellä järvellä, kävellessäni koirani kanssa kaurapellon reunaa kotimme lähettyvillä tai kuullessani puron solisevan äänen. Se yhdistää minut luonnon kanssa. Emme ole ihmisinä irrallisia vaan syvästi yhteydessä ja osa luontoa. 

Yhteenkuuluvuuden tunteen on osoitettu olevan yksi ihmisen perustarpeista. Se ei vaadi suuria eleitä ja spektaakkeleita vaan se vaatii aitoa läsnäoloa toisillemme. Koin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta viimeksi Suomen miesten lentopallon maajoukkueen voittaessa Euroopan mestaruuspronssin. Tuntui, että olemme suomalaisina tehneet jotain suurta yhdessä. Samat fiilikset nousivat aikaisemmin pintaan Alisa Vainion juostessa maratonilla EM-kultaa Englannin Birminghamissa. 

Ihailen tuntemissani vanhoissa ihmisissä olevaa syvää viisautta. Elämä on kirkastanut oleellisen, kyntänyt turhan hätiköinnin ja opettanut olemisen taidon. Näiden vanhojen ihmisten katseessa on hiljaisuutta ja rauhaa, jonka elämä on opettanut. Jokainen ryppy ja juonne kasvoilla kertoo tarinaa eletystä elämästä ja ymmärryksestä, että olemme kaikki osa samaa jatkumoa ja sitä kautta syvästi sidottuja toisiimme. Meissä jokaisessa säilyy koko elämämme ajan tarve tulla kohdatuksi, nähdyksi ja hyväksytyksi juuri sellaisina kuin olemme. Ilman muureja tai rooleja, joita helposti rakennamme ympärillemme kiireen ja epäluulojen kautta. Vaatiihan se suuresti rohkeutta katsoa aidosti silmiin ja sanattomasti viestiä toiselle, että minä näen ja hyväksyn sinut juuri sellaisena, kuin olet. 

Entäpä, jos tällä Vanhustenviikolla hidastaisit, hymyilisit ja antaisit vallan lempeydelle. Haastan sinut tietoisesti tarkkailemaan mahdollisuuksiasi bongailla ja kokea iki-ihania rakkauden mikrohetkiä. Tätä kautta vahvistamme osaltamme ihmisyyden verkkoa, joka kannattelee meistä jokaista. Hyväntekeminen on aina myös lahja antajalleen. 

Toivotan sinulle sydämestäni valoisaa Vanhustenviikkoa ja sylikaupalla arvokkaita arjen kohtaamisia.

Hanna-Reetta Metsänheimo

Kuopion kansalaisopiston suunnittelijaopettaja ja Kuopion kaupungissa toimivan Seniorityöryhmän pj. 

Lähteet 

Fredrickson Barbara (2013) Love 2.0. Creating happiness and health in moments of connection. Penguin Random House. LLC. 

Maslow (1943) Hierarchy of needs in Theory of Human Motivation

Kuopion kansalaisopiston sekakuoro Veljsiskot - 110 vuotta laulua, ystävyyttä ja yhdessäoloa

Hyvät kuorolaiset, arvoisa yleisö! 

110 vuotta. Kun luvun lausuu ääneen, se tuntuu valtavalta – ja sitä se todella on. Harva asia kestää yli vuosisadan. Trendit tulevat ja menevät, rakennukset murenevat, yhteisöt muuttuvat. Mutta tämä kuoro laulaa edelleen.

Kun Veljsiskot perustettiin vuonna 1916, maailma oli aivan toisenlainen. Mutta yksi asia oli sama kuin tänäänkin: ihmiset tarvitsivat toisiaan. He kaipasivat yhteyttä – ja ääniä, jotka loivat toivoa. Kuoro syntyi siihen tarpeeseen, ja se on siitä lähtien ollut osa yhteisöään tavalla, johon vain harva perinne pystyy.

110 vuoden aikana kuoro on ollut paljon enemmän kuin joukko laulajia. Se on ollut ystävyyden paikka, oppimisen paikka, rohkaisun paikka – ja ennen kaikkea ääni, joka kantaa tilanteessa kuin tilanteessa. Ääni, joka soi juhlissa ja surussa, arjessa ja merkkihetkissä. Ääni, joka muistuttaa meitä siitä, että ihminen tarvitsee laulua lähes yhtä paljon kuin hengitystä: jotain, mikä yhdistää, koskettaa ja lohduttaa.

Veljsiskot on esimerkki siitä, mitä kansalaisopistotyö parhaimmillaan on: yhdessä tekemistä, elinikäistä oppimista ja yhteisöllisyyttä, jota ei voi ostaa eikä pakottaa. Se syntyy ihmisistä.

Myös Kuopion kansalaisopisto syntyi tästä hengestä. Vapaan sivistystyön idea oli aikanaan rohkea ja syvästi demokraattinen: jokaisella ihmisellä, taustastaan riippumatta, on oikeus oppimisen iloon ja paikkaan, jossa saa kasvaa muiden rinnalla. Tämä ajatus on kantanut opistoa läpi vuosikymmenten, vaikka maailma ympärillä on muuttunut lähes tunnistamattomaksi.

Suomalainen tapa opiskella harrastuksena on kulttuurinen erityisyys. Se merkitsee halua syventyä, harjoitella ja tehdä yhdessä. Esittävissä taiteissa on lisäksi oma jännityksensä: teos ei ole koskaan täysin valmis ennen kuin se kohtaa yleisön. Konserttilava on se hetki, jolloin kaikki harjoittelu muuttuu eläväksi. Te ette laula vain itsellenne – jokainen konsertti on lahja jollekin, joka sillä hetkellä sitä tarvitsee.

Tutkijat ovat viime vuosina mitanneet sitä, minkä kuorolaulajat ovat aina tienneet: yhdessä laulaminen tekee ihmiselle hyvää. Hengitys synkronoituu, sydämen syke rytmittyy, kehoon vapautuu oksitosiinia. Stressi vähenee, muisti pysyy virkeänä ja keuhkot vahvistuvat.

Mutta on myös jotakin, mitä on vaikeampi mitata. Harjoitusilta on paikka, johon lähdetään – ei siksi, että täytyy, vaan koska siellä ovat ne ihmiset. Se tuttu tila, ne vaihdetut kuulumiset, jaetut ilot ja surut. Aikana, jolloin yksinäisyys on yksi vakavimmista terveysuhkista, kuorossa sitä ei ole.

110 vuotta tarkoittaa tuhansia harjoituksia. Jos harjoituksia on ollut vain yksi viikossa – ja todellisuudessa enemmän – se on tuhansia iltoja, jolloin joku on pakannut lauluvihkonsa, lähtenyt matkaan ehkä työpäivän väsyttämänä, mutta tullut silti. Se on sitoutumista, jota ei voi korvata millään.

Sekä kansalaisopisto että Veljsiskot ovat eläneet kaiken: sotavuodet, jälleenrakennuksen, television tulon, internetin tulon. Silti toiminta on jatkunut, sodan aikaisia pieniä taukoja lukuun ottamatta. Ja näin haluamme sen jatkuvan – yhdessä kohti kestävää tulevaisuutta.

Hyvät Veljsiskot, te olette esimerkki siitä, miten taide ja yhteisöllisyys kulkevat käsi kädessä. 110 vuotta on matka, johon mahtuu valtavasti tunteita, tarinoita ja ihmisyyttä. Se on matka, josta voitte olla ylpeitä.

Onnea, Veljsiskot. Teidän äänenne vain vahvistuu – jatkakaa laulamista.

Rehtori Kirsti Turusen juhlapuhe la 11.4.2026  Kuopion kansalaisopiston sekakuoro Veljsiskojen Sävelten siivin 110 vuotta -juhlakonsertissa Kuopion kaupungintalolla.

Valokuva Jarmo Partanen.

Opon aatoksia

Jos olisin nuori, nyt olisi aika heittää reppu selkään ja lähteä katsomaan maailmaa ja tutustua työmahdollisuuksiin eri maissa. 

Kevät on aikaa miettiä unelmia ja haaveita. On myös hyvä miettiä, mitä ne voisivat tarkoittaa ammatteina ja työmahdollisuuksina. Nuorilla mahdollisuuksia on paljon. 

Nuorelle tärkeää on löytää opiskeluala, mikä kiinnostaa ja innostaa. Työmarkkinat muuttuvat niin nopeasti, että varmoista tulevaisuuden työmahdollisuuksista on vaikea tietää. Silloin hyvät opiskelutaidot ja ala, mikä kiinnostaa, antavat voimia ja kykyjä soveltaa ja tarvittaessa laajentaa omaa osaamista muutoksissa. 

Aikuisten kohdalla tilanne mietityttää. Osaamisen vahvistaminen tai uuden ammatin opiskelu on aiemmin toiminut turvana työmarkkinoilla, samoin kuin hyvänä reittinä takaisin työelämään, jos on jäänyt työttömäksi tai on ammatinvaihtotilanteessa. Nyt aikuisten opiskelumahdollisuuksia on kuitenkin leikattu ja opintososiaalisia tukia karsittu. Saman aikaisesti muut työllistymisen tukimuodot, kuten palkkatuki, ovat vähissä. Unelmista ja haaveista on tärkeä pitää kiinni, mutta keinoja toteuttaa niitä pitää nyt miettiä vielä laajemmin.

Onneksi osaamisen vahvistamisen ja mielekkään elämän toteuttamisen keinoja on monia. Jollekin mahdollisuus voi löytyä vapaaehtoistyöstä. Menemällä mukaan itseä kiinnostavan yhdistyksen toimintaan voi tehdä mielekkäitä asioita, oppii lisää ja tutustuu uusiin ihmisiin, joilla voi olla hyviä vinkkejä. Oma ymmärrys ja osaaminen karttuu ja joissain yhdistyksissä voi tehdä myös esim. osaamismerkkejä. Omien läheisten, esim. vanhusten, auttaminen voi myös antaa monia ideoita, miten eri alojen asioita voisi kehittää huomioimaan eri elämäntilanteissa olevat ihmiset. Toisaalta vanha naapuri saattaa opettaa, vaikka hitsausta ja tuttu nuori tekoälyn käyttöä.

Monia mainioita, ei niin kalliita, osaamisen kehittämisen mahdollisuuksia voi löytyä, vaikka kansalaisopistoista tai avoimesta yliopistosta ja ammattikorkeakoulusta. Kiinnostavia kursseja, maksuttomiakin, voi löytyä eri maista ja yliopistoista. Kirjastot ja internet ovat pullollaan ideoita ja vinkkejä, miten treenata uusia taitoja. 

Myös mallireppu selkään ja maailmalle voi avata arvaamattomia ovia. Lapissa työmarkkinoilla on täyshöyry päällä ja Ruotsissa ja Norjassa kaivataan uusia tekijöitä. Uusia ideoita voi löytyä läheltä ja kaukaa, jos on aikaa ja mahdollisuuksia etsiä, mitä juttuja Suomeen voisi mukanaan maailmalta tuoda.

Tärkeää on vaalia unelmia, toivoa ja uteliasta mieltä. Mahdollisuuksia löytyy, kun niitä etsii avoimin mielin uusista paikoista. 

Johanna Jussila
Kirjoittaja on Kuopion kansalaisopiston suunnittelijaopettaja ja opinto-ohjaaja, joka miettii mahdollisuuksia…

Tasapaino

Tammikuu toi tullessaan tutun keskustelun pudotettavista kiloista. Kuntosaleilla on ruuhkaa, lehdet ja some pursuavat ohjeita elämäntapamuutokseen. Liikkeellä on suuri joukko painonpudottajia ja kunnonkohottajia, jotka ovat päättäneet ottaa itseään niskasta kiinni.

Uusi vuosi kantaa lupausta uudesta elämästä ja mahdollisuudesta muuttaa se, mihin emme itsessämme ole tyytyväisiä. Muutostoiveisiin kietoutuu usein häpeää, turhautumista ja laiskuuden tunnetta, jotka voimistuvat, kun arki viekin mukanaan ja muutospyrkimys osoittautuu odotettua vaikeammaksi. 

Sitä elämäntapamuutos ja varsinkin painonpudotus usein onkin, koska aivomme suosivat tuttua ja turvallista. Varsinkin suuret muutokset tuntuvat kuormittavilta ja innostus hiipuu helposti. Lisähaastetta tuo, jos meillä on stressi mistä tahansa asiasta. Kuormittuneena on vaikeampaa tehdä tietoisia, hyviä valintoja. Tahdonvoimasta ei ole kyse, sillä päästään nykytutkimuksen mukaan vain lyhyt matka. 

Itsensä niskasta kiinni ottaminen on jo mielikuvissa varsin rankkaa ja rankaisevaa. Entäpä, jos ottaisitkin itseäsi kädestä kiinni? Mitä tapahtuisi, jos kohtelisit itseäsi kuin elämäsi rakkainta ja tärkeintä ihmistä? Millaisia valintoja silloin tekisit? Käytä myös hetki unelmointiin. Minkä kaiken toivot olevan elämässäsi toisin, kun tavoitteet on saavutettu? Muutostoiveissa on harvoin kyse pelkästään fyysisistä tavoitteista.

Yleinen pelko itsemyötätunnosta on, että se tekee meistä aikaansaamattomia. Lenkki jää tekemättä ja sohva kutsuu. Ajattelemme, että ankaruus ja tiukat rajat saavat meidät suoriutumaan paremmin. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että haitallisempaa on itsekritiikki sen aiheuttaman stressireaktion vuoksi.

Itsemyötätunnossa ei kuitenkaan ole kyse siitä, ettemme olisi rehellisiä itsellemme. On rehellistä myöntää, että liikkumattomuus sairastuttaa ja hyvä ruoka ravitsee. Rehellisyyttä on myös pohtia, mitä on varaa jättää tekemättä oman hyvinvoinnin eteen. Muuttumattomuus voi olla lopulta vaikeampaa kuin muutos. Terveellinen elämäntapa ei kuitenkaan saisi olla velvollisuus, vaan jotain, mitä haluat tarjota itsellesi rakkauden kautta. Aidon itsemyötätunnon kautta löytyy myös terveet, rakkaudelliset rajat itseä kohtaan. Mille minun pitää sanoa ei, jotta voin sanoa haluamilleni asioille kyllä? Tai mitä lautasellani on liikaa ja mitä siinä on liian vähän? 

Elämäntapamuutokset edellyttävät myös psykologista hyvää ravintoa. Minkälaisia pieniä ja iloisia askeleita voisit tehdä joka ikinen päivä? Ilo ja vapaus tehdä hyviä valintoja on yhtä kuin onnistuminen. Kyse ei ole kiloista, vaan iloista ja niiden tasapainosta. 

Anu Korhonen
Kirjoittaja on Kuopion kansalaisopiston kotitalousopettaja ja hyvinvointivalmentaja, joka tasapainoilee myös joogaten.