18.4.2018

Elämänmeno - haasteita ja suuria mahdollisuuksia

 Pirkko Saision vuonna 1975 julkaistusta esikoisromaanista, Elämänmenosta, tehty tv-elokuva jätti aikoinaan muistiini epämiellyttävän jäljen. Sen vuoksi en koskaan olisi voinut kuvitella käyväni työstämään sen näytelmäversiota. Jokakesäinen näytelmienlukumaratoni pakottaa ohjaaja-opettajan etsimään lukupinoon yli 10 roolihenkilön tekstejä – ja Heini Junkkaalan Elämänmeno -dramatisointi täytti kriteerit siltä osin kirkkaasti. Myös teksti itsessään eli ja innoitti, aivan eri tavalla kuin tv-versio.

 

kuva: Marko Koivistoinen
Tarina kulkee 15 vuoden matkan Niemisen perheen völjyssä sotien jälkeisestä Suomesta 60-luvun alkuun asti. Ihmiset käyvät koulussa ja töissä, syövät tai antavat rahan puutteessa mahansa kurnia, mutta sisimmässään kaipaavat jotain enemmän: nähdyksi ja kuulluksi tulemista, toisen ihmisen aitoa kohtaamista. Keinot siihen ovat kuitenkin väärät, sillä aika ei ole otollinen tunteille: irtiottoa arjesta haetaan alkoholin ja seksin kautta. Puhumattomuuden kulttuuri kukoistaa ja tuo mukanaan ikäviä lieveilmiöitä, jotka alkoholiin yhdistettynä kärjistyvät valitettavan nykyaikaiseksi käytökseksi, lähisuhdeväkivallaksi, jonka kohteeksi Elämänmenossa joutuu lapsi.

 

kuva: Katri Gröndahl
Vaikka Elämänmenossa on päällimmäisenä kyse jokapäiväisestä pärjäämisestä, taloudellisesta selviämisestä päivästä toiseen, se antaa myös valon pilkahdella esiin. Palkitun näytelmäkirjailijan Heini Junkkaalan dramatisointi on uskollinen alkutekstille, mutta loihtii esiin ilon ja huumorin – onnen hetket ovat ehkä ohikiitäviä, mutta niitä on. Herkän ja aran, itseään etsivän Marja-tytön lähellä on Lempi, turvallinen ja rakastava kummitäti, joka tarjoaa sylin, jota elämän murjoma yh-äiti Eila ei kykene tyttärelleen avaamaan. Lempi kannustaa piirtämistä rakastavaa Marjaa pitämään kiinni unelmistaan, vaikka tuon ajan Suomessa taiteilijuudesta olikin mahdotonta saada leipäänsä. Tarina ei kerro, miten Marjalle ja Niemisille lopulta käy – sen kuvitteleminen on katsojan tehtävä ja etuoikeus.

 

Kansalaisopiston teatteriproduktion ohjaajana haluan työstää tekstejä, jotka puhuttevat ja koskettavat, tarjoavat haasteita sekä ohjaajalle että näyttelijöille. Toisin sanoen tekevät työstä mielekkään. Elämänmeno on siltä osin täysosuma. Simultaanisti rakennetut kohtaukset ja nopeat leikkaukset vuorokaudenajasta toiseen kihelmöittävät ohjaajan aivosoluja mukavasti. Lisäksi on ollut mahtavaa löytää teksti, joka antaa myös näyttelijöille ajattelemista ja mahdollisuuksia huippuhetkiin ja onnistumisiin. Elämänmenossa roolihenkilöt ovat taiten rakennettuja kokonaisia ihmisiä, joista useimmat kehittyvät näytelmän aikana, elävät ja tuntevat, eivätkä jää tyhjiksi karikatyyreiksi. Näyttelijät saavat tosissaan antaa kaikkensa, pohtia ja analysoida roolinsa edesottamuksia ja lihallistaa tekstin mustat merkit yleisön eteen eläväksi ja hengittäväksi ihmiseksi.

 

kuva: Sanna Karvonen
Olen aina halunnut ohjaajana ja kurssin opettajana korostaa kansalaisopiston vakavastiotettavuutta taiteellisten produktioiden tuottajana. Vaikka näyttelijät ovat harrastajia, osa vieläpä ensikertalaisia, pystyy ohjaaja pitämään yllä korkeaa tasoa ja odottamaan opiskelijoiltaan laatua. Tämä on ollut kurssilaisilleni aina selvää. Näytelmäprosessissa riittää tekemistä jokaiselle opiskelijalle niin näyttämöllä kuin sen takanakin. Teatteriproduktio on mahtava paikka valjastaa kunkin erityistaidot esityksen käyttöön.

 

Sitoutuminen harjoituksiin on ollut huippuluokkaa, eikä yhteen hiileen ole ainoastaan hieman puhalleltu, vaan kunnon nuotio sillä on roihutettu. Opistolla ei ole omaa teatteritilaa, joten esitykset näytellään Kulttuuriareena 44:lla. Lavasteiden, pukujen ja tarpeiston roudaus ja näyttämön pystytys ilta toisensa perään sujuu vaivatta ja nopeasti. Opiskelijat ovat itseohjautuvia ja tarttuvat työhön mukisematta. Kurssin ulkopuolisissa työtunneissa ei ole pihistelty. Kaverille on hankittu paitoja, housuja, henkseleitä ja kirppareita on koluttu ja vinttikomeroita tongittu. Epookki asettaa väistämättä omat ehtonsa työryhmälle, mutta tämän tekstin kohdalla en edes miettinyt muuta toteutustapaa.

 

Elämänmeno on pian valmiiksi harjoiteltu ja avaa ovensa Fleminginkadun yksiöön ja Kallion kulmille. Tervetuloa katsomaan! Nenäliina ei ole pahitteeksi. Ilon vaiko surun kyynelille – sen katsoja päättää itse.

 

 

Katja Väänänen

ohjaaja, kurssin opettaja






kuva: Marko Koivistoinen














Ei kommentteja:

Lähetä kommentti