Työnnän isääni pyörätuolilla, hiki kirpoaa, kun ylitämme lumipenkkoja. Käymme kaupassa ja muistelemme muistisääntöjä tunnuksiin. Miksi niitä pitää olla niin moneen paikkaan? Kenen muisti kestää?
Esteetön ja saavutettava, mutta kenelle? Onko sama kaikille reilua, jos ihmisten toimintaedellytykset ja valmiudet ovat erilaiset eri elämäntilanteissa?
Herää kysymys, osaanko itse toimia töissäni Kuopion kansalaisopistossa niin, että halukkaat voivat löytää tietoa opiskelumahdollisuuksista ja opetustapani ei sulje ketään ulkopuolelle.
Tänä talvena olen opiskellut Kuntoutuksen, tuen ja ohjauksen ea-tutkintoa ja oppinut paljon. Me ihmiset olemme niin moninaisia, vahvuuksinemme ja tuen tarpeinemme. On tosi tärkeää, että puhutaan julkisuudessa yhä enemmän siitä, miten esim. aistiherkkyys, ADHD ja autisminkirjo, lukivaikeudet tai vaikka ikääntyminen voivat vaikuttaa valmiuksiin ja taitoihin. Nämä piirteet voivat tuoda opiskeluun paljon vahvuuksia ja voimavaroja, mutta myös vaateita ymmärtää, miten opetus ja olosuhteet kannattaisi järjestää, jotta kaikkien olisi helppo olla mukana ja opiskella kullekin sopivalla tavalla.
Kyse on paljon siitä, että me opettajina ymmärrämme pysähtyä, kysyä ja kuunnella aikuisoppijaa tavoista, joilla hänen olisi helpointa oppia. Tapoja tukea oppimista on paljon, jos vaan maltamme kuulla ja rakentaa niitä yhdessä oppijan kanssa. Joskus ihan pienistäkin toimintatapojen muutoksista voi olla apua.
Työskentelen itse aikuisten kanssa, joista monet eivät ole aiemmin päässeet kouluun esim. sodan tai kalliin koulumaksun takia. Tarve kuuntelulle on suuri. On ollut hienoa jakaa ilo, kun aikuinen saa kiinni lukemisen ja kirjoittamisen ideasta. Sama riemu ja ylpeys on läsnä, kun ihmiset ovat löytäneet työpaikkoja.
Kuunnellen, kysyen, kannustaen ja kehuen voimme yhdessä saada paljon aikaan. Isä ja pyörätuoli ovat perillä, lenkki on heitetty ja osa tämän päivän esteistä ylitetty.
Teksti julkaistiin Koillis-Savossa ja Pitäjäläisessä maaliskuussa 2023
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti