Lamperilassa, Kuopion maaseudulla, juhlittiin kymmenvuotista lukupiiriä kääretorttukahvein. Todellisuudessa kirjallisuustuokioita on vietetty kerran kuussa jo ainakin yhdentoista vuoden ajan, mutta koska muistiinpanoni ulottuvat vain vuoteen 2015 asti, eikä muillakaan piirin osallistujilla ole tarkkaa muistikuvaa aloitusvuodesta, päätimme juhlia pyöreitä nyt. Ja sehän passaa. Pitkä yhtäjaksoinen toiminta on kahvinsa ansainnut.
Lukupiiri syntyi aikoinaan opiston toiveesta aktivoida maaseudun ikäihmisiä. Suunnittelin silloin kurssille kirjoja, jotka kattoivat ihmisen koko ikäkaaren nuoruudesta vanhuuteen. Tuolloin kurssi kantoi vielä nimeä Muistojen helminauhasta. Saavuttuani paikalle Lamperilan Monarille ja nähtyäni, keitä paikalle oli tullut, hengitin pari kertaa ylimääräistä sisään ja ulos. Ei vanhuksia, ei todellakaan aktivoinnin tarpeessa olevia, vaan elämänsä parasta aikaa eläviä hyväkuntoisia ja varsin aktiivisia ja iloisia ihmisiä, osalla vielä lapsetkin yhä kotona asuvia.
Ryhmä saattoi ehkä hyväntahtoisesti naurahdella kurssin nimelle, helminauhakerholle, mutta yhteinen aaltopituus löytyi heti ja kurssille tahdottiin ehdottomasti jatkoa. Ja niin se on jatkunutkin, vain koronan aikaan pidimme muutaman kuukauden taukoa, sillä etäyhteyksin kokoontuminen ei tuntunut kaikista oikealta vaihtoehdolta, eivätkä nettiyhteydet olisi välttämättä maalla toimineetkaan niin jouhevasti, kuin olisi toteutuakseen tarvinnut.
Kansalaisopisto on yhdistävä tekijä monelle asialle ja ihmiselle. Parhaimmillaan se on jäsenilleen elintärkeä kokoontumispaikka, kuin toinen perhe. Uskallan väittää, että sitä lukupiirimme meille kaikille on. Jotkut piiriläisistä ovat sanoneet, että tapaaminen on kuukauden odotetuin kohokohta. Minullekaan sen vetäminen ei tunnu lainkaan työltä. Luettaviin kirjoihin tutustuminen on arjen luksusta, kun voi sanoa tekevänsä töitä istumalla lempituolissaan teekuppi nenän edessä, käsissään jälleen uusi lukematon tarina.
Alusta asti lukupiiri on toiminut samaa rataa: minä valitsen luettavat kirjat, mutta kuuntelen kyllä ryhmän toiveita mahdollisesta aihepiiristä. Sitä Sidney Sheldonin kirjaa en tosin ole listalle laittanut, vaikka eräs jäsen siitä on useaan kertaan puolileikillisesti puhunutkin. Useimmiten olen saanut täysin vapaat kädet tekstien etsimiseen. Niinpä ryhmä on taivaltanut ilosta ja liikutuksesta myös epämukavuusalueelle: osa kirjoista olisi heiltä jäänyt lukematta, jos ei olisi ollut pakko lukea tai kuunnella niitä kokoontumiskerralle. Mutta yhtä kaikki, jokaisella tapaamisella olemme saaneet kunnon keskustelun aikaiseksi, oli kirja sitten miellyttänyt tai ei. Yhteinen mielipide on se, että on valaisevaa lukea myös muuta kuin omaa lempikirjallisuuttaan. Siksi ryhmä tutustuu myös sellaisiin kirjoihin, mitä eivät muuten olisi välttämättä tulleet lainanneeksi. Koska lukeminen avartaa maailmaa.
Joukkoomme liittyi tänä syksynä yllättäen kolme uutta kurssilaista, ja luontevasti hekin solahtivat joukon jatkoksi, vaikka aluksi ehkä jännittivätkin, kuinka sisäänlämpiäväksi vuosia kokoontunut ryhmä on muodostunut. Kaikille kiinnostuneille olen aina sanonut, että me emme kysele loppututkintoja tai sitä, luetko populaari- vai korkeakirjallisuutta. Analysoida ei tarvitse osata, innostus lukemista kohtaan riittää. Haluamme toimia matalan kynnyksen paikkana.
Kirjailija Eeva Joenpelto on sanonut, ettei lukeva ihminen ole koskaan yksin. Kirjat johdattavat meidät vielä lukemattomiin maailmoihin, uusiin kulttuureihin ja elämäntarinoihin omalta kotisohvalta tai nyt, äänikirjojen tultua, myös keskeltä kukkapenkkiä, työmatkalla autossa tai vessaharja kädessä kylppäriä kuuraamassa.
Kauan eläköön kirjat ja tarinat, eläköön Lamperilan Kirjallisuustuokio, eläköön Kuopion kansalaisopisto!
Katja Grönfors
Kuopion kansalaisopiston lukupiirin ohjaaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti